Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Jani Toivolan elämänkerrallinen teksti laittoi minut lukijana ajattelemaan sitä, kuinka pieni suomalainen poika joutuu jatkuvasti todistamaan, että on yhtä suomalainen kuin kuka tahansa meistä.  Erityisesti erityinen pieni suomalainen poika, sellainen, joka ei olisi toisella ihonvärilläkään sopeutunut ajankohtansa muotteihin. Toivola todella päästää lukijansa päänsä sisälle niihin tilanteisiin joissa Vaasassa syntynyttä ja lähes koko ikänsä Suomessa kasvanutta poikaa on oletettu ulkomaalaiseksi.

Rinnakkaisena kertomuksena Toivola kertoo tarinan siitä, kuinka ulkopuolinen hän on myös silloin, kun hän menee Keniaan tutustumaan isänsä sukuun -jopa silloin hänen ihonvärinsä ja kulttuurillinen käytöksensä on ympäristölleen väärä.

Itselleni tämä kirja oli hyvä muistutus siitä, ettei ajatusmaailma ole kiinni ihonväristä, vaan ajatukset ovat samalaisia kaikilla. Asia, joka omassa valkoisessa heteronormatiivisessa kuplassa on teoriassa itsestäänselvä, mutta jota käytännössä ei juurikaan tule ajatelleeksi. Pidin myös siitä kuinka Toivolan kertomuksessa erottuu selvästi se kuinka hän osaa tunnistaa ja erottaa sen, ettei osa hänen kokemastaan vieraudesta johdu ihon väristä, vaan on myös persoonallisuuden sekä seksuaalisen suuntautumisen aiheuttamaa. Samalla hän tuo myös esille sen kuinka hän osaa kohdata nämä ulkopuolisuuden tunteet erillisinä ihonväristään.

Tartuin tähän kirjaan epäilevästi – julkisuuden Toivola on ollut sympaattinen, joskin hyperaktiivisuudessaan lievästi ärsyttävä. Ennen kirjan lukemista suhtauduin myös skeptisesti siihen, mitä uutta iltapäivä- ja naistenlehtien palstoilta paistatelleesta julkkiksesta saattaisi tämän kirjan myötä löytyä. Lukiessani kirjaa Toivolan maailma alkoi kuitenkin avautua tavalla, jossa kertoja tuntuu ystävältä – ajoittain jopa raa’an rehelliseltä, pätkittäin itseironiselta, tarkasti havainnoivalta ja ennenkaikkea isosti tuntevalta persoonalta. Kirjan kertojaminää tekee mieli halata. Myös politiikkkaa ja poliittista uraa tarkastellaan samalla kriittisellä otteella. Toivola tuntee vahvuutensa ja ennekaikkea heikkoutensa. Kertojalle päätyy toivomaan kaikkea hyvää elämässä.

Toivola, Jani: Musta tulee isona valkoinen.
Siltala, 2016. 220 s.
E-kirja (HS Kirjaston viikon kirja).

Laura Kolbe: Nykyajan nainen

Pirkko ”Pii” Kolbe oli pitkäaikainen Helsingin Sanomien kolumnisti ja perhe-osion toimittaja. Hänen tyttärensä , historioitsija ja Euroopan historian professori Laura Kolbe kertoo kauniisti äitinsä tarinaa kattaen lapsuusvuodet, opiskelun ja toimittajan uran keskittyen sekä lapsuuteen että vuosiin Hesarin toimittajana. Samalla Kolbe peilaa Pirkko Kolben vaiheita yleiseen ajankuvaan.

”Näen äidin edelleen aitona 1960-lukulaisena. Voimakkaimmin hänessä vaikutti koko elämän ajan juuri 60-lukulaisuus. Tuolla vuosikymmenellä vahvistui myös hänen toimittajaidentiteettinsä, joka pääsi dynaamiseen vaiheeseen maan suurimmassa lehdessä vuosikymmenen lopulta lähtien.” (s.131)

Pidän Laura Kolben kirjoitustyylistä. Huolimatta siitä, että tarkastelun kohteena on oma äiti, tekstin tyyli on viileän tieteellistä ja Kolbe pyrkii ymmärtämään päähenkilöään sosiaalipsykologian, sosiologian ja historian kontekstissa. Kirjassa nivoutuu hienolla tavalla yhteen aikakauden kuvaus yhdistettynä henkilökohtaiseen. Toisaalta tämä kliininen lähestymistapa luo Pirkko Kolbesta kovin yksipuolisen ja lähes sankarillisen kuvan. Inhimilliset heikkoudet ohitetaan lähes pelkillä maininnoilla.

Itseäni häiritsivät kappaleet, joissa Laura Kolbe esittää itsekehiteltyä teoriaa  äitinsä sosiaalisen identiteetin rakentumisesta. Kolben mukaan hän oli nuorempana ajatellut äidin häpeävän talonpoikaisia juuriaan ja siksi rakentaneen identiteetin, jossa näimä juuret eivät ollet näkyvillä. Toisaalta hän mainitsee, että varsinkin vanhemmalla iällä Pirkko Kolben tärkeä ryhmä oli ”kassun kakarat”, kasarmilla isänsä työn takia asuneet ammattisotilaiden jälkeläiset.

Tähän en malta olla kommentoimatta, että talonpoikaiset juuret olivat perheessä jo jääneet yhtä sukupolvea taaemmas Pirkko Kolben vanhempien päätyessä maalaistaloista ammattisotilaaks ja kotirouvaksi, ja maalla vietetyt kesälomat tuskin rakensivat kaupunkilaislapsesta identiteetiltään maalaista. Juurien häpeämisestä siis tuskin oli kyse vaan siteiden löyhtymisestä seuraavan sukupolven kohdalla. Laura Kolbe taas itse kuulumalla taas seuraavaan sukupolveen voi tarkastella juuriaan romantisoidun maalaisidylli-ihanteen kautta.

Toisaalta lukuja vuosista toimittajana on ilo lukea. Laura Kolbe osaa kuvailla kiinnostavasti ja elävästi ajankuvaa ja toisaalta sitä, millaista oli olla nainen ja toimittaja kyseisenä aikana ja kuinka työkulttuuri muuttui Pirkko Kolben työuran aikana.  Tarina sivuaa myös henkilökohtaisten anekdoottien kautta kiinnostavasti ristiriitaa henkilökohtaisen ja työminän välillä.

”Äiti oli työnarkomaani. Hän oli loppuun asti ahkera ja tunnollinen sekä sukupolvelleen tunnusomaisella tavalla velvollisuudentuntoinen.” s. 192

Kolbe, Laura: Nykyajan nainen. Pirkko ”Pii” Kolbe – äiti ja toimittaja.
Kirjapaja, 2016. 252 s.