Minna Rytisalo: Lempi

Latasin vähän aikaa sitten käyttööni BookBeatin, jonka kirjahyllystä löysin lukulistallani jo pidemmän aikaa olleen Minna Rytisalon Lempin. Lukulistalle lisäämisestä on tämänkin kirjan kohdalla niin pitkä aika, etten enää muistanut, mikä oli saanut minut näin tekemään. Lisäksi suhtaudun lähtökohtaisen epäluuloisesti äänikirjoihin, sillä kone lukemisprosessin olevan olennainen osa kirjanautintoa. Lempin kuunneltuani taputtelin kuitenkin itseäni olalle hyvästä valinnasta. Lukija Krista Putkonen-Örn tuo taidokkaasti esiin kirjan kolme kertojaääntä, jotka puolestaan kukin näyttävät oman näkökulmansa siitä, kuka Lempi oikein on.

Lempin tarina sijoittuu jatkosodan vuosiin ja jakaantuu kolmeen osaan: puheenvuoron saavat Pursuojan Viljami, Pursuojan aputyttö Elli ja Lempin kaksoissisar Sisko. Viljamin mielestä hänen tärkein tehtävänsä olisi ollut suojella Lempiä, rakastettuaan ja vaimoaan. Ellin suhtautuminen Lempiin taas on kiihkeän katkeraa. Siskon kertomus puolestaan täydentää kahden edellisen kertojan tarinoita ja sitoo ne yhteen ikäänkuin kiihkottomaksi loppuratkaisuksi. Silti Sisko itsekin korostaa, että hänen näkökulmansa on vain näkökulma muitten joukossa, ei hän pysty kertomaan puolueettomasta näkökulmasta kaksoissisarensa ja hänen yhteistä tarinaa.  Kirjan kieli on maagisen kaunista ja ilmavaa ja sellaisenaan sopii hyvin äänikirjaksi. Muista blogeista olen lukenut kommentteja siitä, kuinka tätä kirjaa ei voinut jättää kesken. Sama ilmiö tapahtui minullekin – tein lähes lauantaipäivän pihatöitä, jotta voisin sillä verukkeella pitää kuulokkeet korvissa ja kuunnella Lempin loppuun.

Rytisalo, Minna: Lempi.
Gummerus, 2016. 234 s.
Äänikirja, BookBeat.
Lukija: Krista Putkonen-Örn.

Tästä kirjasta on kirjoitettu ilmestymisaikanaan paljon muissa blogeissa. Luettua elämää on kerännyt kattavasti yhteen linkkejä bloggauksiin. Lisäksi Lempi on ollut ehdokkaana sekä Runeberg-palkinnon voittajaksi että Helsingin Sanomien vuoden esikoiskirjaksi.

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Kuva lainattu Adlibriksen sivuilta. 

Opintoihini liittyvä kirjoitustyö on hiljentänyt tätä blogia tilapäisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö olisi ennättänyt lukemaan kirjoja. Ongelmaksi pikemminkin on muodostunut päivä- ja kirjoitustyöhön tarvittava ajankäyttö. Tässä pikkiriikkisessä välissä pääni on kuitenkin punonut jo postausta äskettäin lukemastani Tee se itse -vauvasta, joten päätin myös tuottaa tekstin tänne blogiin asti.

Tee se itse- vauva kertoo vauvan odotuksesta pariskunnan molempien osapuolten näkökulmasta. Kirjan rakenne on tehty siten, että joka toinen luku on kirjoitettu odottavan äidin ja joka toinen isän näkökulmasta. Teksti on kevyttä ja viihdyttävää. Yritin miettiä, mihin kategoriaan tämän kirjan sijoittaisin – ehkä chick lit genrenä saattaisi kuvata tätä parhaiten.

Henkilökohtaisesti olen kuitenkin hämmentynyt. Tunnustan seuranneeni jo useamman vuoden Sallisen Kolmistaan-blogia, ja koska olen pitänyt Sallisen tavasta kirjoittaa, blogi toimi myös kimmokkeena tarttua kirjaan. Kuitenkin blogin perusteella olen luonut oman mielikuvani kirjoittajan persoonasta ja tämä mielikuva taas vaikeutti vaikutelman luomista kirjasta.  En pystynyt eläytymään kirjan maailmaan, koska minulla oli niin vahvasti koko ajan tunne, että henkilöt esitellaan Sallisen omasta näkövinkkelistä. Ottaen huomioon, että kyse on fiktiivisestä teoksesta, jonka maailma on täysin Sallisen omaa käsialaa, tuo tunne on oikeastaan aika naurettavakin. Kuitenkin tämä sai pohtimaan pitkään ja hartaasti, mitä osaisin tästä kirjasta sanoa.

Mihin lopputulokseen sitten päädyin? Ehkä chick lit on hyvä ilmaisu tästä kirjasta. Henkilöt jäävät vähän karikatyyreiksi, sillä tästä kirjasta puuttuu genreen tyypillisesti kuuluva iso dramaattinen väärinkäsitys. Lukemisen jälkeen fiilis on kepeä. Ihan mukiinmenevä lajityyppinsä edustaja siis.

Sallinen, Karoliina: Tee se itse -vauva.
bazar, 2016. 239 s.
Luettu BookBeatin kautta.

 

 

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Kirjaston bestseller-hyllyn lisäksi myös HS Kirjasto on tarjoillut viime aikoina runsaasti lukulistani kirjoja. Näistä Mikko Porvalin sinisen kuoleman kuva päätyi oikeastaan lukulistalleni siksi, että luin taannoin sen jatko-osan, Veri ei vaikenen. Koska päädyin lukemaan Karelia Noir -sarjaa väärässä järjestyksessä, Sinisen kuoleman kuva on sarjan edellinen ja ensimmäinen osa, jossa esitellään sarjan päähenkilöt, komisariot Kähönen ja Eckert, sekä kerrotaan heidän tapaamisestaan ja päätymisestään poliiseiksi. Kirjan varsinainen aihepiiri on kieltolaki ja siihen liittyneen rikollisuuden sivutuotteena tapahtuneet poliisien surmat. Tapahtumapaikkana on Viipuri, jonka kuvauksesta löytyy nuorena Laila Hietamiehensä lukeneelle paljonkin tuttua. En voinut olla miettimättä, onko Viipuri tosiaan ollut aikanaan niin pieni ja leimallisesti sympaattinen kaupunki, että se kuvataan aina kirjailijasta riippumatta samalla tavalla.

Muutoin sinisen kuoleman kuvan lukeminen oli kuin olisi tervehtinyt vanhaa ystävää: Kähönen ja Eckert olivat jo tuttuja, mutta tämä kirja syvensi heidän taustaansa. Toisaalta tapahtumia oli paljon, mutta Porvali kuvaa tapahtumien etenemistä jouhevasti ja lupsakkaasti siten, ettei minulle lukijana jäänyt tunnetta hengästyttävästä tahdista. Mainitsinkin jo edellisen kirjan yhteydessä, että nämä toimivat hienosti samaan vanhan ajan dekkareiden tarpeeseen kuin Susikosket tai Agatha Christiet – näitä lukiessaan tietää etteivät ne aiheuta painajaisia tai unettomuutta jännityksellään. Täydellistä luettavaa perinteisten dekkareiden ystävälle. Tämä päätyi myös lukuhaasteen kohdaksi 19: yhdenpäivänromaani.

Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva.
Atena, 2015. 317 s.
E-kirja (HS Kirjasto)

 

Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen

Jani Toivolan elämänkerrallinen teksti laittoi minut lukijana ajattelemaan sitä, kuinka pieni suomalainen poika joutuu jatkuvasti todistamaan, että on yhtä suomalainen kuin kuka tahansa meistä.  Erityisesti erityinen pieni suomalainen poika, sellainen, joka ei olisi toisella ihonvärilläkään sopeutunut ajankohtansa muotteihin. Toivola todella päästää lukijansa päänsä sisälle niihin tilanteisiin joissa Vaasassa syntynyttä ja lähes koko ikänsä Suomessa kasvanutta poikaa on oletettu ulkomaalaiseksi.

Rinnakkaisena kertomuksena Toivola kertoo tarinan siitä, kuinka ulkopuolinen hän on myös silloin, kun hän menee Keniaan tutustumaan isänsä sukuun -jopa silloin hänen ihonvärinsä ja kulttuurillinen käytöksensä on ympäristölleen väärä.

Itselleni tämä kirja oli hyvä muistutus siitä, ettei ajatusmaailma ole kiinni ihonväristä, vaan ajatukset ovat samalaisia kaikilla. Asia, joka omassa valkoisessa heteronormatiivisessa kuplassa on teoriassa itsestäänselvä, mutta jota käytännössä ei juurikaan tule ajatelleeksi. Pidin myös siitä kuinka Toivolan kertomuksessa erottuu selvästi se kuinka hän osaa tunnistaa ja erottaa sen, ettei osa hänen kokemastaan vieraudesta johdu ihon väristä, vaan on myös persoonallisuuden sekä seksuaalisen suuntautumisen aiheuttamaa. Samalla hän tuo myös esille sen kuinka hän osaa kohdata nämä ulkopuolisuuden tunteet erillisinä ihonväristään.

Tartuin tähän kirjaan epäilevästi – julkisuuden Toivola on ollut sympaattinen, joskin hyperaktiivisuudessaan lievästi ärsyttävä. Ennen kirjan lukemista suhtauduin myös skeptisesti siihen, mitä uutta iltapäivä- ja naistenlehtien palstoilta paistatelleesta julkkiksesta saattaisi tämän kirjan myötä löytyä. Lukiessani kirjaa Toivolan maailma alkoi kuitenkin avautua tavalla, jossa kertoja tuntuu ystävältä – ajoittain jopa raa’an rehelliseltä, pätkittäin itseironiselta, tarkasti havainnoivalta ja ennenkaikkea isosti tuntevalta persoonalta. Kirjan kertojaminää tekee mieli halata. Myös politiikkkaa ja poliittista uraa tarkastellaan samalla kriittisellä otteella. Toivola tuntee vahvuutensa ja ennekaikkea heikkoutensa. Kertojalle päätyy toivomaan kaikkea hyvää elämässä.

Toivola, Jani: Musta tulee isona valkoinen.
Siltala, 2016. 220 s.
E-kirja (HS Kirjaston viikon kirja).

Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen harrastaa

Mauri Kunnaksen kirjojen parissa viihdytään sukupolvesta toiseen. Oman lapsen myötä olen taas saanut onnekseni ”luvan” palata lapsuuteni suosikkien pariin. Koiramäen elämästa kertovat kirjat odottavat vielä otollisempaa ikäkautta, mutta 1980-luvulla kirjoissa taustahenkilönä seikkaillut unissakävelijä Herra Hakkarainen on sitten oman lapsuuden noussut oman kirjasarjansa päähenkilöksi ja ainakin meidän taloudessamme perheen pienimmän suosikiksi.

Mitä herra Hakkarainen sitten harrastaa? Valveilla Hakkarainen on ujo ja arka ja kieltäytyy kokeilemasta patjoja lukuunottamatta mitään uutta. Unessa tämä hilpeä hahmo taas testaa kaikki kuulemansa harrasteet ranskanperunoitten ympäriajosta balettiin ”pienten vasikoiden tanssi”. Seurana näillä yöllisillä retkillä hänellä on tietenkin mukanaan urhea lemmikkinsä Masa Marsu, jonka tehtävä on pitää huolta siitä ettei unissakävelijä satuta itseään.

Kuten Mauri Kunnaksen kirjoissa yleensä, tässäkin on mukana jokaisella aukeamalla riemastuttava määrä yksityiskohtia, joiden avulla esitellään lapselle kuinka erilaisilla ihmisillä (tai hahmoilla) voi olla erilaisia harrastuksia ja että kenenkään harrastukset eivät ole huonompia kuin muidenkaan. Ja nukkuminenkin voi olla  harrastus!

Kunnas, Mauri:  Herra Hakkarainen harrastaa.
Otava, 2015. 29 s.

Antti Heikkinen: Matkamies maan

Jäälinkankaalla kuohuu. Lakkautetusta ammattikoulusta ollaan tekemässä pakolaisten vastaanottokeskusta, jota paikkakunnan ”isänmaalliset voimat” eräs nuorempi taksikuski etunenässä katsovat aiheelliseksi vastustaa. Samaan aikaan ollaan myös lopettamassa ja purkamassa kosteusvaurioiseksi mitattua terveyskeskusta, mikä itse kenelläkin kyläläisellä aiheuttaa erilaisia pelkotiloja. Mikä yhdistää näitä kahta asiaa?

Heikkinen pyörittää tarinaa niin ettei kukaan ole yksiselitteisesti paha tai hyvä, uskonnosta, kotipaikasta, sukupuolesta tai ihonväristä riippumatta. Romaanissa Hashim-pakolaisen kliseinen näkemys naisen paikasta nyrkin ja hellan välissä rinnastuu ainakin omassa mielessäni ehkä juurikin tapahtumaympäristön tuntien siihen tapaan, jolla kylille jääneet ovat iät ja ajat pitäneet puolisonsa ruodussa. ja juuri siksi paikkakunnalla ihastellaan Hashimin sopeutuneen täysin suomalaiseen yhteiskuntaan. Herkullisesti on kuvattu myös hetki, jolloin perinteisiin, suomalaisiin arvoihin nojaavan ”isänmaanystävän” maailmankuva sortuu.

”Leo keskeytti taas. Hän sanoi ymmärtävänsä ukin jokaista sanaa ja kertoi arvostavansa eniten niitä veteraaneja, jotka olivat tohtineet tunnustaa pelkonsa. Nyt ukin pisteet nousivat Leon silmissä entistäkin korkeammalle, ääni väristen hän muistutti tärkeintä olevan sen, että pelosta huolimatta ukki oli seisonut linjassa rinta röyheänä ja Kuullos pyhä vala mielessään. Aulis veti tekohampaittensa lävitse ilmaa ja sanoi, että ei hän siellä seisonut.
– Niin tietysti matalana olit, kun hirmu tulitus, korjasi Leo.
– En ollu matalanakaan. Minä läksin karkuun. Tali-Ihantalasta. Kun Piirosen väinö levis petäjän oksille, minä läksin enkä taakseni katellu.
– Siis sehän oli perääntymisvaihetta. Tehän tulitte sieltä kaikki, Leo vänkäsi.
– Ei ne kaikki niin etäs tullu mitä minä. Minä makasin loppusovan ajan kotona rantalaossa heiniin seassa piilossa. Äiti kanto evästä ja isä suivaantu niin pahasti jotta kielti kantamasta arkkuaan kunhan kuoloo. Kyläläisillä valehtelivat jotta oon vangiksi jiännä.”

Hahmogalleria pyörii uskottavasti, kaikilla on toisiinsa joku yhteys ja vähintäänkin kaikki muut tiedetään. Muistisairas vanhus elää kahdessa ajassa yhtä aikaa ja on valmis tulemaan tuomiolle siitä missä on ollut osallisena vuosikymmeniä sitten. Kylän pahamaineisin rikollinen, Rautavaaran Kapanen, taas ei ole kasvoiltaan tunnettu ja käy siksi tuomarista osoittautuen yllättäen moraaliltaan johdonmukaisimmaksi. Yllättävästi hän myös paljastuu hyväsydämisimmän hahmon aviottomaksi jälkeläiseksi. Jännitystäkin pidetään yllä loppuun asti: miksi taksikuski Leo on poliisikuulustelussa, kuka oikein on kuollut ja miksi?

Heikkinen on nimennyt kirjan tapahtumapaikaksi Jäälinkangas-nimisen pikkupaikkakunnan Pohjois-Savossa. Lukuunottamatta kylällä olevaa ammattikoulua kaikki muut tapahtumapaikat tuovat elävästi mieleen kotipuolen, sen saman johon Heikkiselläkin on tunnettu yhteys. Liekkö kirjailija sitten ottanut paikkojen mallia elävästä elämästä, kun kirjan henkilöiden sukunimetkin näyttivät kovasti samalle paikkakunnalle yleisiltä. Tämän vuoksi minulla Heikkisen kirjoihin onkin tunneside. Heikkisen savommurre on se sama jota itekii o elämäsä aikana viäntännä. Kyllä koira koiran tuntee ja pikkupaikkakuntalainen toisen puhheen tavasta. Heikkinen kirjoittaa lapsuuteni kielellä, sillä samalla jota itsekin opin äänensävystä tulkitsemaan. Näitä kirjoja lukiessa tulee aina koti-ikävä. Tämän vuoksi tämä kirja ottaa paikkansa Helmet 2017 -lukuhaasteen kirjana 27: kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja.

Heikkinen, Antti: Matkamies maan.
Siltala 2016. 320 s.

Matkamiehen ovat lukeneet myös muitten muassa Hanna ja Amma, ja onpa tästä kirjoitettu Hesarissakin, Savon Sanomista nyt tietysti puhumattakaan.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

”Joskus minusta tuntuu, että tämä pieni kaupunki ja sen ihmiset ovat olleet vain kulissi, tai sellainen pikkulasten kirjan pahvikaupunki, jonka talot ponnahtavat aukealta pystyyn kun kirjan avaa.”

Tankkien kesä on Sirpa Kähkösen Kuopioon sijoittuvan sarjan seitsemäs osa. Tarinassa jatketaan Lassi ja Anna Tuomen, tohtori Kelon, Mari Martiskaisten ja muiden sarjan entisistä osista tuttujen  hahmojen ajatusten parissa elokuussa 1968 Varsovan liiton maiden miehittäessä Tsekkoslovakian. Kuopiossa pelätään jälleen uutta sotaa mutta toisaalta saadaan jännitteitä aikaan sukupolvien välisestä kuilusta. Kähkönen kuvaa muutaman vuorokauden ajanjaksoa päähenkilöiden silmin siten että päähenkilöt toimivat vuoronperään kirjan lukujen kertojina. Välillä  ääneen pääsevät myös muut kuin ihmiset; jopa koivuilla ja tankeilla on tapahtumista omat näkökulmansa kerrottavana.

Tämä kirja oli ehdokkaana vuoden 2016 Finlandia-palkinnon saajaksi ja sillä on siis kiistattomia ansioita. Tarina on mukaansa tempaava ja juoni punottu  hienosti tiiviiksi siten, että henkilöhahmoihin kiintyy ja lukijana haluaa tietää, mitä henkilöille tapahtuu.

Silti minulle käy Kähkösen Kuopio-sarjan kanssa joka kerta samalla tavalla: koska lapsuuden suurimpana lähikaupunkina Kuopio on minulle rakas ja tuttu ja haluaisin kovasti pitää kirjasarjasta, joka sinne sijoittuu, tartun sarjan kirjaan joka kerta suurin toivein. Valitettavasti joka kerta myös petyn ja muistan, etten oikeastan pidä Kähkösen kirjoitustyylistä, jossa asioita, ihmisten mietteitä ja näkökulmia kuvataan ylevästi ja ilmavasti. Vaikka tiedän, että Kähkönen on Kuopiosta kotoisin ja punaisesta suvusta lähtöisin olevana varmasti tuttu aihepiirinsä kanssa, minua kiusaa silti tekstistä esiin paistava yletön romantisointi. Omaan savolaisuuteeni ei kuulu ylevöittäminen vaan ylevät ajatukset ilmaistaan nimenomaan vähättelyn kautta. Tätä, omasta mielestäni perisavolaista tyylilajia Kähkönen taas ei tunnu hallitsevan ollenkaan. Romaani ei siis itsessään ole erityisen kuopiolainen, vaikka tapahtumapaikaksi kaupunki onkin valikoitunut. Amma puolestaan kuopiolaisena on selvästi saanut tästä samasta kirjasta enemmän, samoin myös Krista. Ja vielä viimeiseksi: vaikka Kähkösen tyyli ei olekaan minuna savoani, joistain asioista, kuten alla olevasta lainauksesta ei vain voi olla vaikuttumatta.

”Miten typerää kaikki, ja kuitenkin. Jos minä annan periksi, koko minun olemukseni purkautuu, kaikki se, mistä minut on kudottu, äitini kohdussa jo. Kaikki luhistuu, se minkä olen vaivalla rakentanut sorrosta ja pettymyksistä ja virheistä ja tuskista – turhaako se kaikki? Turhaanko uhrit joita olen antanut, kärsimykset joita olen tuottanut viattomille, petokset joita olen tehnyt?
Sitäkö varten minä olen kulkenut tämän tien, että sen päässä kääntyisin ja sanoisin: kaikki oli virhettä? Jos niin teen, lakkaan olemasta minä, kuumassa taottu, karkaistu, ehyt ja yhtä terää.”

Kähkönen, Sirpa: Tankkien kesä.

Otava 2016. 410 s. E-kirja (Kirjaston Helmet-kannasta)

 

Laura Kolbe: Nykyajan nainen

Pirkko ”Pii” Kolbe oli pitkäaikainen Helsingin Sanomien kolumnisti ja perhe-osion toimittaja. Hänen tyttärensä , historioitsija ja Euroopan historian professori Laura Kolbe kertoo kauniisti äitinsä tarinaa kattaen lapsuusvuodet, opiskelun ja toimittajan uran keskittyen sekä lapsuuteen että vuosiin Hesarin toimittajana. Samalla Kolbe peilaa Pirkko Kolben vaiheita yleiseen ajankuvaan.

”Näen äidin edelleen aitona 1960-lukulaisena. Voimakkaimmin hänessä vaikutti koko elämän ajan juuri 60-lukulaisuus. Tuolla vuosikymmenellä vahvistui myös hänen toimittajaidentiteettinsä, joka pääsi dynaamiseen vaiheeseen maan suurimmassa lehdessä vuosikymmenen lopulta lähtien.” (s.131)

Pidän Laura Kolben kirjoitustyylistä. Huolimatta siitä, että tarkastelun kohteena on oma äiti, tekstin tyyli on viileän tieteellistä ja Kolbe pyrkii ymmärtämään päähenkilöään sosiaalipsykologian, sosiologian ja historian kontekstissa. Kirjassa nivoutuu hienolla tavalla yhteen aikakauden kuvaus yhdistettynä henkilökohtaiseen. Toisaalta tämä kliininen lähestymistapa luo Pirkko Kolbesta kovin yksipuolisen ja lähes sankarillisen kuvan. Inhimilliset heikkoudet ohitetaan lähes pelkillä maininnoilla.

Itseäni häiritsivät kappaleet, joissa Laura Kolbe esittää itsekehiteltyä teoriaa  äitinsä sosiaalisen identiteetin rakentumisesta. Kolben mukaan hän oli nuorempana ajatellut äidin häpeävän talonpoikaisia juuriaan ja siksi rakentaneen identiteetin, jossa näimä juuret eivät ollet näkyvillä. Toisaalta hän mainitsee, että varsinkin vanhemmalla iällä Pirkko Kolben tärkeä ryhmä oli ”kassun kakarat”, kasarmilla isänsä työn takia asuneet ammattisotilaiden jälkeläiset.

Tähän en malta olla kommentoimatta, että talonpoikaiset juuret olivat perheessä jo jääneet yhtä sukupolvea taaemmas Pirkko Kolben vanhempien päätyessä maalaistaloista ammattisotilaaks ja kotirouvaksi, ja maalla vietetyt kesälomat tuskin rakensivat kaupunkilaislapsesta identiteetiltään maalaista. Juurien häpeämisestä siis tuskin oli kyse vaan siteiden löyhtymisestä seuraavan sukupolven kohdalla. Laura Kolbe taas itse kuulumalla taas seuraavaan sukupolveen voi tarkastella juuriaan romantisoidun maalaisidylli-ihanteen kautta.

Toisaalta lukuja vuosista toimittajana on ilo lukea. Laura Kolbe osaa kuvailla kiinnostavasti ja elävästi ajankuvaa ja toisaalta sitä, millaista oli olla nainen ja toimittaja kyseisenä aikana ja kuinka työkulttuuri muuttui Pirkko Kolben työuran aikana.  Tarina sivuaa myös henkilökohtaisten anekdoottien kautta kiinnostavasti ristiriitaa henkilökohtaisen ja työminän välillä.

”Äiti oli työnarkomaani. Hän oli loppuun asti ahkera ja tunnollinen sekä sukupolvelleen tunnusomaisella tavalla velvollisuudentuntoinen.” s. 192

Kolbe, Laura: Nykyajan nainen. Pirkko ”Pii” Kolbe – äiti ja toimittaja.
Kirjapaja, 2016. 252 s.

 

 

Tytti Parras: Jojo

Kun huomasin netistä, että Ylen Kirjojen Suomi-hanke on järjestämässä julkisia lukupiirejä, en malttanut olla kurkkimatta, olisiko mahdollista osallistua. Ensimmäiseen lukupiiriin näyttelijä Sanna Stellan oli valinnut luettavaksi vuonna 1968 ilmestyneen Tytti Parraksen Jojon.

Kirjojen Suomeen Jojo oli valikoitunut edustamaan ilmestymisvuottaan ilmeisesti aikanaan aiheuttamansa kohun takia. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja on Tinja, opiskelijatyttö, joka asuu kolhoosissa kahden kaverinsa kanssa ja haahuilee ja kipuilee kuten aikuistuvat nuoret ovat varmasti kautta aikojen tehneet. Jojossa heidän tarinaansa kerrotaan kahden vuorokauden verran, mutta kirjan takaumissa mennään aina Tinjan lapsuuteen asti.

Jojossa tytöt juovat alkoholia, seurustelevat naimisissa olevan miehen kanssa ja Tinjalle tehdään abortti. Kaikki aiheita, joita ei varmasti kirjan ilmestymisaikoina ohitettu olankohautuksella. Naimisissa olevan poikaystävän toilailu aiheuttaa tytöille häädön ja muuton jälkeen he päätyvät lähtemään koko porukalla Tinjan lapsuuden kesäpaikkaan Tallattaan.

Ilmestymisvuodestaan huolimatta Jojon kieli ei muutamia ilmauksia lukuunottamatta tuntunut vanhentuneelta. Myöskin tarina on sinällään ajaton ja sellaisenaan pystyin samaistumaan Tinjaan, joka ei ole missään vaiheessa tapahtumien primus motor vaan tuntuu ajautuvan ystäviensä mukana tilanteisiin, joihin ei oma-aloitteisesti päätyisi. Näin tarinassa pohdintaa siitä nuorten naisten hierarkisesta ystävyydestä, jota on kuvattu myös lukuisissa jenkkiläisissä teinielokuvissa.

Omalla kohdalla tämä herätti muistot siitä ajasta, jolloin itse pohdin näitä samoja kysymyksiä: mitä on ystävien välinen lojaalisuus tällaisessa asetelmassa? Mihin asti kannattaa kritiikittömästi seurata porukkaa? Entä  missä menevät henkilökohtaisen moraalin rajat?

Eevi riiteli tytön kanssa, puolusti Lassea, poika ja toinen tyttö nukkuivat sohvassa, lokki lensi matalalla ikkunan ohi. Päivällä, kun koko sakki olisi häipynyt, keitettäisiin kahvia ja juotaisiin Lassen kanssa kuistilla.

Paitsi Kirjojen Suomen lukupiiriin, Jojosta tuli myös helmetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohta 13: Kirja ”kertoo sinusta”.

Parras, Tytti: Jojo
Otava, 1968. 223 s. E-kirja (Kansalliskirjasto, Ylen kirjojen Suomi)

 

Heidi Köngäs: Hertta

Välipäivien kirjastolöytöjä oli myös Heidi Köngäksen Hertta, jonka päähenkilöinä ja minäkertojina toimivat oikeasti eläneet rakastavaiset ja kommunistit Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino. Kirja kuvailee päähenkilöiden rakkaustarinan koko kaaren vuorotellen kummankin näkökulmasta. Hertta Kuusinen vapautuu vankilasta, ikävöi Moskovaan jäänyttä poikaansa ja tapaa Yrjö Leinon, johon rakastuu tulisesti ja uskoo sokeasti. Yrjö Leino taas tuskailee toimeentulon ja onnettoman avioliiton kanssa, ei ole kiinnostunut mistään aatteesta ja ajautuu suhteeseen Hertta Kuusisen kanssa ulkoisesta pakosta. Köngäs kuvaa Hertta Kuusisen modernina naisena, joka on vapaa ajan sovinnaisista moraalisäännöistä mutta kiihkeästi, lähes sokeasti rakastunut sekä aatteeseensa että mieheensä. Yrjö Leino taas kuvataan heikkotahtoisena ja epävarmana, velkakoukussa kiinni roikkuvana pakkomielteisenä surkimuksena, jonka ainoa vahvuus on naisten vietteleminen. Silti ja juuri siksi Leino päätyy sotien jälkeen Suomen Kommunistisen Puolueen kautta ministeriksi kun taas Kuusinen aatteestaan huolimatta päätyy ensin sotien ajaksi vankilaan ja sotien jälkeen puolueen taustavoimaksi.

Siinä missä esimerkiksi Mikko Porvalin Veri ei vaikene oli historiallisesti tarkan ja asiapitoisen tuntuista, Hertan kieli on kaunista ja maalailevaa. Kontrasti näiden kahden samaa aikakautta kuvaavien romaanien välillä ehkä vielä korostui juuri siksi, että ne sattuivat olemaan luettavina peräkkäin. Hertan kanssa käynnistymiseen meni aikaa, koska maalailevat tekstit tuntuivat junnaavan paikoillaan. Loppua kohti tekstityylistä sai kuitenkin otteen ja kirjan maailmaan pääsi sujuvasti mukaan. Mukiinmenevää viihdettä, mutta jätti mieleen kuitenkin kysymyksen siitä miksi tästä kirjasta taannoin kohistiin.

Köngäs, Heidi: Hertta
Otava 2015. 285 s.

Tästä kirjasta myös Hesarissa.